Kulttuuri

Kuhmolaislähtöinen tutkija sai selville, että Elias Lönnrot oli kaukana pyhimyksestä – ”Hän vaati sitäkin, mikä ei hänelle kuulunut”

Oliko Elias Lönnrot (1802–1884) sittenkään niin vaatimaton, uuttera ja uhrautuva kuin historia hänet tuntee?

Kaikki Lönnrotin toiminnassa ei tuntunut täsmäävän julkikuvan kanssa, kun kuhmolaislähtöinen historiantutkija ja emeritaprofessori Irma Sulkunen perehtyi miestä koskeviin arkistolähteisiin kootessaan Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran (SKS) historiaa parikymmentä vuotta sitten.

Sulkunen huomasi, että esimerkiksi Lönnrotin seuralle osoittamat rahapyynnöt kansanrunouden keräämiseksi käännettiin vaatimattomuudeksi, vaikka tämä haki tukea vaativasti ja lähes ylimielisesti.

Kun rahaa ei hellinnyt helpolla, Lönnrot heitti lopulta ironisesti voivansa maksaa rahat vaikka takaisin. Tämä muistettiin myöhemminkin osoituksena Kalevalan kokoajan vaatimattomuudesta.

– Ei hän niitä maksanut, eikä hänellä ollut koskaan aikomustakaan maksaa. Hänhän vaati aina lisää, Sulkunen sanoo.

Havainnon kautta tutkija pääsi käsiksi dynamiikkaan, jolla Lönnrotin sankarikuva aikoinaan rakentui.

Siitä ja todellisesta, piiloon jääneestä Lönnrotista historian kultakerrosten alla Sulkunen on nyt kirjoittanut kirjan Elias Lönnrot ja hänen pitkä varjonsa (SKS).

Julkikuvan taustoihin pureutuminen ei ollut helppo tehtävä, sillä Lönnrotin yksityisestä puolesta tiedetään vain vähän.

Yksi syy on se, että kun Lönnrotin jäämistö siirrettiin hänen kuolemansa jälkeen SKS:ään, siitä poistettiin kaikki yksityisyyteen viittaava. Siksi Sulkusenkin täytyi tehdä tulkintansa Lönnrotin persoonasta pienistä sirpaleista alkuperäislähteitä uudelleenlukemalla.

Tutkijan tarkoituksena ei ole kaataa perinteistä Lönnrot-kuvaa vaan täydentää sitä. Hän ymmärtää, miksi SKS nosti köyhissä oloissa varttuneen Lönnrotin sankarin rooliin.

SKS oli Suomen ensimmäinen fennomaaninen eli kiihkeän kansallisuusliikkeen perusjärjestö. Sulkusen mukaan järjestön oli luontevaa nostaa ydinhenkilöksi ihminen, joka oli onnistunut luomaan Kalevalan ja nostamaan suomalaisuuden ytimestä esiin asioita, joita voitiin käyttää ideologisesti hyväksi.

– Oli hyvin voimakas tarve tehdä Lönnrotista jotakin sellaista, mitä hän ei ehkä pohjimmiltaan ollut. Hänestä tehtiin tietyllä tavalla pyhimysmäinen hahmo, josta oli riisuttu kaikki inhimilliset puolet.

Hänestä tehtiin tietyllä tavalla pyhimysmäinen hahmo, josta oli riisuttu kaikki inhimilliset puolet.

Elias Lönnrot ei noussut sankarin asemaan suvereenisti, vaan hänen toimintaansa kohdistui myös soraääniä. Juuri niiden kautta tutkija sai Lönnrotista uusia puolia esille.

Irma Sulkunen tuo kirjassaan esiin, kuinka Lönnrot esimerkiksi jätti teostensa lähteissä mainitsematta ennen häntä runonkeruutyössä ansioituneita pioneereja ja kuinka itsetietoinen hän lopulta oli, jos joku tuli kyseenalaistaneeksi hänen oppineisuuttaan.

Korkea omanarvontunto tuli esiin myös Kajaanissa, missä Lönnrot asui ja toimi piirilääkärinä 20 vuotta vuosina 1833–1853. Hänellä oli erityisen vaikea suhde talollisiin, jotka asuivat hänen omistamansa, Paltamon emäpitäjän puolella olleen Polvilan tilan lähettyvillä.

Lönnrot käräjöi kyläläisten kanssa koko sen ajan, jonka Polvila oli hänen omistuksessaan. Hän valitti muun muassa asukkaiden aiheuttavan häiriötä laiduntamalla karjaa ja vaati lähivesille jopa kalastuskieltoa.

– Hän piti itsepintaisesti kiinni omista kalastusoikeuksistaan ja vaati sitäkin, mikä ei hänelle kuulunut. Kajaanissa hänen toinen puolensa pääsi paremmin näkyviin, Sulkunen sanoo.

Sulkusen mielestä Lönnrot kuitenkin viihtyi Kajaanissa hyvin. Paikan pienuus ja syrjäisyys ei voinut olla miehelle shokki vaan pikemminkin ylennys hänen lapsuuden lähtökohtiinsa nähden.

Lönnrot perusti Kajaanissa perheen avioiduttuaan Maria Piponiuksen kanssa, ja pariskunta rakennutti keskustaan kaupungin suurimman ja mahtavimman talon.

Perhe siirtyi Helsinkiin, kun Lönnrot sai yliopistosta suomen kielen ja kirjallisuuden professuurin. Sulkunen uskoo, että Lönnrot olisi mielellään jäänyt Kajaaniin samoin kuin Maria-vaimo.

– Hänen sosiaalinen nousunsa oli sopivassa suhteessa. Hän pystyi nauttimaan siitä, mitä hänellä oli, sanoo tutkija, joka arvelee Lönnrotin lähteneen Helsinkiin velvollisuudesta.

– Häntä oli rahoitettu sanakirjatöihin, joiden ohessa hän teki keruutyötä. Hän koki olevansa riippuvainen rahoittajistaan ja vaatimuksista, joita kansallinen sivistyneistö oli häneen asettanut. Paine tuli riittävän isoksi hänen professoriksi saamisekseen, ja hän myöntyi.

Ainoat kohdat, missä selvästi näkyi yhteys perheeseen, ovat Kajaanista.

Tutkimustyönsä aikana Irma Sulkunen mietti usein sitä, kuinka paljon Elias Lönnrot joutui elämänsä aikana peittämään henkilökohtaisia tunteitaan.

Lönnrot oli viiden lapsen isä, jonka elämään mahtui lukuisia menetyksiä muun muassa tartuntatautien takia. Esikoispoika kuoli jo Kajaanissa, ja vaimo ja kolme tytärtä myöhemmin Helsingissä.

Lapsista vain Ida-tytär varttui aikuiseksi, mutta hän jäi sosiaalisesti ja emotionaalisesti yksin vanhan isän vetäydyttyä surussaan työhönsä.

Sulkusen mukaan Lönnrot ei juuri osallistunut perheen elämään ennen menetyksiäkään. Hän oli omissa oloissaan, eikä puuttunut käytännön asioihin. Kajaanin-talon rakennuttaminenkin oli Maria-vaimon hanke.

– Ainoat kohdat, missä selvästi näkyi yhteys perheeseen, ovat Kajaanista. On yksi kuvaus siitä, kun pieni poika on syntynyt ja millaista pienen perheen elämää he elivät. Siinä oli perheen lämpöä.

Suurin yllätys Sulkuselle oli se, kuinka Lönnrot kohteli lapsista ainoana jäljelle jäänyttä Ida-tytärtään.

Isältä ei herunut myötätuntoa saati ymmärrystä tyttöä kohtaan, joka oli menettänyt kaikki läheisensä vaativaa isää lukuun ottamatta. Samoin kuin Lönnrotilla oli ollut jo aiemmin vaikeuksia ymmärtää tytärtensä toiveita, Idan oli turha kysellä rahaa vaikkapa uuteen leninkiin.

– Lönnrotin täysi empatian puute suhteessa viimeiseen tyttäreensä oli aika hätkähdyttävä. Sitä jouduin todella miettimään, että mistä sellainen asenne syntyi. On tietysti selvää, että tämä pitää asettaa myös ajan perspektiiviin. Tunneherkkyys ei ollut ensimmäinen asia, mitä tuona aikana pidettiin yllä.

Elämänsä loppuaikoina Lönnrot alkoi pyristellä pois ylleen langetetusta kulttihahmon maineesta. Hän esimerkiksi halusi tulla haudatuksi hiljaisesti samalla tavalla kuin hän oli haudannut läheisensä. Toiveesta ei kuitenkaan piitattu.

– Hänen hautajaisistaan tehtiin julkinen spektaakkeli, joka soti hänen tahtoaan vastaan, sanoo Sulkunen, joka kokee käsityksensä Lönnrotista syventyneen tutkimustyön ansiosta.

Lönnrotin täysi empatian puute suhteessa viimeiseen tyttäreensä oli aika hätkähdyttävä.

Vaikka tutkijalla on pyrkimys totuudellisuuteen, Sulkunen myöntää myös kipuilleensa Lönnrotin tietyistä puolista kertomista. Kun hän vuonna 2004 toi kirjassaan SKS:n historiasta esiin pieniä piirtoja Lönnrot-kuvasta, ne nostattivat voimakkaita reaktioita erityisesti folkloristien piirissä.

Sulkusen mielestä ihmisen kunnioitusta ei ole puolinainen kuva vaan se, että hänet nähdään kokonaisuutena.

– Tärkeää on, että kaikki puolet pääsevät näkyviin ja hyväksynnän piiriin. En halua Lönnrotia alentaa vaan tuoda esiin, että hän on elänyt hyvinkin traagisen elämän. Se traaginen puoli on peittynyt glorifioinnin taakse.

Irma Sulkunen kokee Kainuun tuntemuksen olleen iso voimavara Lönnrotin vaiheiden selvittämisessä.

Sulkunen varttui Kuhmon Lammasperässä pienviljelijäperheessä ja lähti opintojen perässä Helsinkiin ylioppilaaksi valmistumisen jälkeen. Ensin hän luki kirkkohistoriasta teologian kandidaatiksi, mutta siirtyi sitten historian puolelle. Väitöskirjansa hän teki raittiusliikkeestä.

Kyllä minulle Kuhmosta lähteminen Helsinkiin oli suurempi hyppy kuin lapsilleni on ollut lähteä Helsingistä ulkomaille.

Helsinkiin lähtö ei ollut itsestäänselvyys. Sulkusen kaikki sisarukset asuvat yhä Kuhmossa.

– Olen sanonut omille lapsilleni, jotka kaikki asuvat ulkomailla, että kyllä minulle Kuhmosta lähteminen Helsinkiin oli suurempi hyppy kuin heille on ollut lähteä Helsingistä ulkomaille. Se oli aivan toinen maailma, hän toteaa.

– Luulen, että kyvyssä eläytyä Lönnrotin asemaan on auttanut se, että itse on tietyllä tavalla käynyt sitä samaa prosessia läpi. Tunnistaa herkemmin niitä tunteita, mitä ihmisessä syntyy, kun joutuu esimerkiksi nousemaan sosiaaliryhmästä ja kulttuuripiiristä toiseen.

Seuraavaksi Sulkunen aikoo kirjoittaa kuhmolaisesta, varhain orvoksi jääneestä Kaisu-tädistään, joka päätyi yli 20 vuodeksi lähetystyöhön Japaniin.

Hänen tarkoituksenaan on työstää elämäkertaa paitsi tädin jäämistön myös Kuhmossa tehtävien haastattelujen avulla.

– Lähiaikoina tulen olemaan siellä enemmänkin.