Metsäpeuran historiaa Kainuussa, osa 2

Kuhmon Lentiirassa Ryti-Palosen kämpällä elokuun lopulla vuonna 1972 pidetyn metsäpeurasymposiumin anti metsäpeuran palauttamiseksi Suomeen oli merkittävin yhteen lajiin kohdistuva tapahtuma Suomen ensimmäisen virallisen luonnonsuojeluvuoden 1970 jälkeen.

Toki monien kansallispuistojen perustaminen (muun muassa Hiidenportti vuonna 1982) ja luonnonsuojelunvalvojan viran muuttaminen ympäristöministeriksi ( Matti Ahde ) olivat kauaskantoisempia.

Symposiumin ansioksi on laskettava tärkeimmän vasomisalueen eli Elimyssalon rauhoittaminen sekä metsäpeuratutkimuksen aloittaminen, joka vahvisti yhteistyötä valtakunnanrajan molemmin puolin. Ei pidä vähätellä sitä imagoarvoa, minkä tuo sarviniekka, jota on kutsuttu myös suomenpeuraksi, toi tullessaan takaisin "kotikonnuilleen".

Vähäinen ei ole myöskään se historiavelka, joka meillä suomalaisilla on metsäpeuralle. Peuranpyynti on aikoinaan mahdollistanut osaltaan suomalaisten, karjalaisten ja lappalaisten selviämisen subarktisten talvien puristuksessa lähes koko Suomessa.

Viiksimon rajavartiopäällikkö Toivo Heikkinen esittelee pyyntiverkkoa elokuussa 1972. Kuva: Alpo Komulainen

Jo ennen vuoden 1972 peurakokousta oli syntynyt ajatus siirtää metsäpeuroja entisille asuinseuduilleen, jotta nopeutettaisiin peuran paluuta muuallekin Suomeen. Niinpä kokouksen jälkeen Kuhmon Viiksimon vartion päällikölle Toivo Heikkiselle annettiin tehtäväksi pyydystää isolla verkkoaitauksella metsäpeuroja Viiksimosta siirrettäväksi Suomenselän jäkäläkankaille.

Pyydystys onnistui, ja kahdeksan peuraa siirrettiin autokyydillä yli 300 kilometriä lounaaseen Suomenselän Salamaperälle. Jotta peurat eivät olisi kuljetuksen aikana loukanneet itseään tai stressaantuneet, niin niille annettiin rauhoittavaa lääkettä. Kävikin niin, että peurat menehtyivät kuljetuksen päätteeksi.

Vasta toinen siirtoistutus onnistui. Tästä ydinjoukosta on muodostunut se parintuhannen pään metsäpeurapopulaatio, jonka pohjoiset reunat tavoittelevat 2020-luvulla pohjoisessa jo Yli-Kiimingin seudun poronhoitoaluetta. Kuin osoitukseksi peurojen suunnistustaidosta eräs hirvas vaelsi Suomenselältä melko pian takaisin Kuhmoon.

Metsäpeurahirvaan jättösarvet Lentuan Nivankylältä keväältä 1996. Kuva: Alpo Komulainen

Kun metsäpeurat alkoivat purkautua itärajan yli länteen, hirvaat toimivat tiedustelijoina. Kuhmon Viiksimon ja Luisuan särkkien eli pitkittäisharjujen koskemattomat jäkäliköt toimivat vetotekijöinä 1970 ja 1980 luvuilla. Myös susien vähäisyys Suomen puolella houkutteli.

Pieniä partteja pistelehti myös Lieksan Ruunaan sekä Suomussalmen puolen Malahvian ja Kuurtosärkillä. Tärkein vetotekijä oli pitkään Lentuan järvi saarineen. Se tarjosi yli satapäiselle karjalle sekä syötävää että turvaa susilta.

Koska Suomussalmi oli jo poronhoitoaluetta, tutkijoita alkoi huolettaa peurojen geneettinen puhtaus. Hallan paliskunnan poronomistajat suosivat alkuun peurahirvaiden ja porovaadinten yhteistyötä. Vaikka jälkeläiset olivat kookkaampia, olivat ne puolivilleinä vaikeita paimennettavia.

Niinpä mahdolliset metsäpeurat saivat lisätä vain paliskunnan lihantuottoa. Käytiin kyllä aikoinaan jopa oikeutta tapettujen peurojen alkuperästä. Vaikka Siivosen Lauri aikoinaan kannatti suomenpeuran nimeämistä ihan omaksi lajikseen, selvyyttä tapettujen peurojen/porojen alkuperästä ei oikeudessakaan täysin pitävästi saatu.

Karhun tulevan kevään varasto, metsäpeuran vasa Sotkamon Sipisten salolla 18.11.2013. Kuva: Alpo Komulainen

Jotta porot ja peurat eivät sekautuisi geneettisesti, rakennettiin valtion varoilla peura-aita Venäjän rajalta Kuhmon pohjoisrajalle viitostielle asti Hyrynsalmella. Nykyisin on ollut keskustelua peura-aidasta, joka ulottuisi viitostieltä aina Perämerelle asti, koska nuo Suomenselän perua olevat siirtopeurojen runsaat jälkeläiset ovat pyrkimässä jo Kiiminkijoen yli pohjoisen poronhoitoalueelle.

Tutkijoiden tueksi palkattiin maastokelpoisia tutkimusapulaisia, jotka seurailivat ja raportoivat peurojen elämää. Eräs heidän tehtävänsä oli pyrkiä ampumaan metsäpeurat poronhoitoalueelta ja porot peura-aidan eteläpuolelta. Markku Suominen ja Kauko Kilpeläinen taisivat olla tunnetuimpia tutkimusapulaisia peurapuolella?

Jotta saataisiin selville peurojen liikkeet, lisääntyminen sekä talvi- että kesäpaikat, alettiin merkitä metsäpeuravaatimia kauas näkyvillä ja numeroiduilla kaulapannoilla. Merkinnässä käytettiin muun muassa nukutusnuolia siten, että helikopterilla ajettiin peuroja miesketjua päin.

Kun apuna oli maastokelpoisia hiihtomiehiä jopa muutama kolttasaamelainenkin, parhaina talvina saatiin pannoitettua kymmeniä vaatimia. Helikopteria ja lentokonetta käytettiin kevättalvisin paitsi peurojen ja hirvien myös petojen laskentoihin.

Hirvaat tulevat ensimmäisinä kesälaitumilleen huhtikuussa. Kuvan porukkaan kuului 10 aikuista. Kuva: Alpo Komulainen

Vuosituhannen vaihteeseen mennessä vasatuotto (jopa yli 10 prosenttia) kasvatti Kainuun peurakantaa niin, että peurojen syötyä Lentuan seudun jäkäliköt, niiden piti seuraavaksi loikata joukolla länteen.

Osa peuroista siirtyi 1990-luvun alkuvuosina Ristijärven ja Sotkamon rajoille Hiisijärven harjuille ja Solasuon ympäristöön, osan suunnistaessa Ontosen ja Nurmesjärven kautta Vepsän ja Ontojoen välisille kankaille.

Minun ensimmäiset peurahavaintoni Sotkamossa ovat 3.1.1993 Solasuon alueelta ja 14.1.1993 Nurmesjärven länsipuolelta Pihlaja- ja Pellinkankaalta.

Ontojoella 4.1.2023

Alpo Komulainen