Sambaa kirkossa?

Kuolema on kiinnostanut minua, outolintua, pennusta asti. Vaihetuin luterilaisesta ortodoksiksi. Ortodoksinen kirkko lienee opillisesti lähinnä alkukirkkoa. Maailman myllerryksissä rakastan pysyvyyttä.

Oppi elämästä ja kuolemasta on uskontojen ytimiä. "Kristus nousi kuolleista, kuolemalla kuoleman voitti ja haudoissa oleville elämän antoi", lauletaan ortodoksikirkossa pääsiäisenä. Pääsiäisen juhlakautena tervehditään sanomalla "Kristus nousi kuolleista!", johon vastataan "Totisesti nousi".

Koen niin vahvana rakkaiden edesmenneitten rukousten kantovoiman, että olen jo varma, että jossakin kohdataan. Kukaan ei tiedä kuoleman jälkeisestä ajasta, eikä erehtyminen sen suhteen liene kovin vakavaa. Raadollisesti ajattelen, että jo se, ettei pelkää kuolemaa, on voitto.

Sama autuus kuolemanjälkeisestä elämästä on tarjolla myös luterilaisuudessa. Ortodoksisessa hautauspalveluksessa arkku on avoin viestinä ihmisen kehollisuuden kunnioituksesta myös elämän päätyttyä.

"Ortodoksikirkko on aistien kirkko"

Sieluani ruokkii palvelusten muuttumattomuus. Kiusaannun nojatuolikirkoista. Afrikan eloisien kristittyjen tanssahtelu tai Pohjois-Amerikan afroamerikkalaisen reipas gospel-meno on kivaa. Ortodoksipalvelusten meditatiivisuus puhuttelee kuitenkin kainuulaista korvenpeikkoa enemmän. Ei tarvitse pelätä joutuvansa läpsyttämään käsiään, säikähtää jiihaa-huutoja tai sambakulkuetta adventtikirkossa Helsingin Paavalin kirkon malliin.

Ortodoksikirkko on aistien kirkko. Seisominen viestii tuntoaistille, kirkkolaulu kuulolle, suitsukkeen tuoksu hajuaistille, kirkkojen kauneus silmille. Opetuspuhe, evankeliumin ja psalmien luku herättelevät ajattelemaan.

Kunnioitan syvästi kunkin vakaumusta. Kristuksen tärkein viesti on rakkaus, tilan antaminen erilaisuudelle ja ihmisyyden hyväksyminen sen monissa olomuodoissa. Niin kauan kuin ihmisiä kantaa rakkaus eikä tuomion henki antaa näkemysten rehottaa (Matt 7: 1–5). Sambaa sinä vaan kirkossa, jos se tuntuu oikealta. Minä en kehtaa. Sambailen ja twistailen toisaalla. Hiljennyn kirkossa.

Ehkä englantilaista Nunna Maria Normanbyläistä mukaillen minä, tunkkaisen ennakkoluuloni rasittama, pistän lopulta tanssiksi paratiisissa, jos sinne asti pääsen.

Kirjoittaja on timoniemeläinen metsänhoitaja