Ihmiset

Kuhmolainen sotakamreeri Matti Halonen oli kärkijoukoissa, kun talvisodasta alettiin puhua oikeilla nimillä

Matti Halonen on tehnyt pitkän ja ansiokkaan työn kuhmolaisen sotahistorian ja veteraanien parissa. 1990-luvulla hän antoi panoksensa Kuhmon sotahistorian muiston edistämiselle.

Sotakamreeri on yksi Suomen historian vanhimpia arvonimiä, jonka juuret ulottuvat jo 1800-luvulle. Se on myös todella harvinainen. Itsenäisyyden aikana sotakamreerin arvonimi on myönnetty vuodesta 1920 lähtien vain 84 henkilölle.

Kuhmolainen Matti Halonen, 81, on Kainuun ainoa sotakamreeri. Tasavallan presidentti myönsi hänelle arvonimen marraskuussa.

– En olisi ikinä osannut kuvitellakaan. Arvostan, että tuommoiseen porukkaan on päässyt. Minun arvoasteikossani nämä ihmiset ovat olleet jossakin siellä tosi korkealla.

Arvonimi voidaan myöntää henkilölle, joka on ansioitunut esimerkiksi sotahistorian ja -perinteen vaalimisessa. Asiantuntijaryhmä käy tarkoin lävitse, täyttyvätkö kriteerit arvonimeä haettaessa. Halosen tapauksessa hakemuksen teki Kainuun Rajavartioston killan Kuhmon osasto.

Kodin seiniä koristavat monet muutkin kunniamerkit, kirjahyllyn päällä on pitkä liuta veteraanijärjestöjen viirejä. Tunnustukset tuntuvat mukavalta, muttei Halonen ole tehnyt työtä haaliakseen kunniaa itselleen.

– Tämä on antanut minulle niin paljon sisältöä elämään.

Matti Halonen syntyi vuonna 1944 Kuopion maalaiskunnassa, Kallaveden rannalla. Sotavuosina hänen isänsä palveli Laatokan Karjalassa rajapataljoonassa. Veri veti rajamiesten pariin, ja Jämäkseen isä päätyi 1950-luvun alussa. Muu perhe seurasi perässä Kuhmoon.

Perhe muutti Paloniemeen, jonne oli välirauhan aikana kunnostettu rajamiesten asuntoja. Kansakoulun Halonen kävi Jämäksessä. Rajamiesten mukana hän tuli kuorma-auton lavalla aamuksi Jämäksen kasarmille ja sieltä iltapäiväksi kouluun.

– Olihan se jännää, kun kasarmilla sai mennä ihan mihin vaan. Yläkäytävällä asuivat varusmiehet ja siellä oli pikakiväärit ja panssarikauhut, joita sai raplata.

Heti varusmiespalveluksen jälkeen Halonen astui Kuhmon rajavartiostoon vuonna 1962. Vuosien varrella hän sai koulutusta monesta eri aselajista, muun muassa rajavartiolaitoksessa hänet koulutettiin sodanajan joukkoihin sissikomppanian päälliköksi.

– Sotilaspappi vain jäi välistä, Halonen naurahtaa.

Kunniakkaasta rajamiesten sotahistoriasta se iski kipinän päähän.

Kimmoke sotahistorian tutkimiseen tuli 1980-luvun lopulla, kun terveysongelmista kärsinyt Halonen siirtyi Jämäkseen esikuntatehtäviin. Komppanian päällikkönä toiminut Pertti Koivisto ehdotti Haloselle, josko hän rupeaisi kokoamaan rajakomppanian historiikkia.

Historiaa oli kerätty jo aiemmilta vuosikymmeniltä, ja Halonen törmäsi suureen määrään sota-aikaista aineistoa.

– Komentopaikan sotapäiväkirjassa oli paksut sivumäärät lehtikirjoituksia talvi- ja jatkosodan ajalta. Sieltä, kunniakkaasta rajamiesten sotahistoriasta se iski kipinän päähän.

Halonen jäi eläkkeelle vuonna 1989. Samaan aikaan talvisodasta tuli kuluneeksi 50 vuotta. Ajan hengen mukaan Suomen sotahistoriasta oli pitkään vaiettu.

– Veteraanithan eivät puhuneet julkisesti, eikä heitä juhlittu. Pidettiin kuitenkin perinnejuhlia esimerkiksi Kilpelänkankaalla ja Tyrävaarassa. Kun talvisodasta alettiin puhua oikeilla nimillä, meistä tuntui, että nyt on kypsä aika ottaa asia esille.

Halonen esitteli rajavartioston killan sihteerin ominaisuudessa kaupunginjohtaja Veikko Tikkaselle, että Kuhmon talvisotahistoria pitää saada esiin vaikka museon avulla.

Kaupunki näytti vihreää valoa ja perusti toimikunnan. Sotahistoriaa ei kuitenkaan ollut tallennettu, ei kerätty esineistöä ja sota-alueiden opasteviitatkaan eivät vastanneet todellisuutta.

Kuhmossa oli historiaa, mutta asiantuntemus puuttui.

– Tuntui, että minunhan tätä pitää viedä eteenpäin, koska minulla oli kuitenkin jo tietämystä ja sotilastausta. Kyllä minuun luotettiinkin.

Halonen oli kärkijoukossa, kun Kuhmoon saatiin vuosikymmenen aikana talvisotamuseo sekä entisöitiin taistelukohteita Jyrkänkoskella ja Saunajärven kannaksella.

Sotahistorian matkailuvaltiksi valjastaneeseen Kuhmoon tuli linja-autolasteittain ihmisiä ja tarvetta oli asiantunteville oppaille. Nyt Halosen piti tutustua entistä tarkemmin Kuhmon taisteluihin.

– Se oli iso homma. Paljon tuli suttupaperia, kun öisin sitä opiskelin.

Asiakkaita riitti 25 opasvuoden ajan turistiryhmistä asiantuntijavierailuihin ja Halonen myös koulutti muita kuhmolaisoppaita.

Eihän veteraaneiltakaan kysytty, että lähdettekö vai ette.

Veteraanityön parissa Halonen teki pitkän urakan. 1990-luvulla hän oli vetämässä hanketta, jonka myötä ehdittiin haastatella 80 Kuhmossa taistellutta sotaveteraania. Sotaveteraanien kanssa hän oli tekemisissä jo Jämäksessä töissä ollessaan.

– Siihen kuului kylkiäisenä lisävelvoitteita, kun rajavartioston killan puitteissa toimittiin yhteistyössä veteraanijärjestöjen kanssa. Tehtiin yhteisiä matkoja, kierrettiin koti- ja ulkomaata.

Vuonna 1999 eräs veteraani kysäisi Haloselta, rupeaisiko hän Kuhmon sotaveteraanien puheenjohtajaksi.

– Sanoin, että mietin asiaa, kun tämä tuli näin äkkiä. Kotona asia oli selvä: eihän veteraaneiltakaan kysytty, että lähdettekö vai ette.

Puheenjohtajuutta kesti 20 vuotta, ja vielä viisi vuotta varapuheenjohtajana. Halosen aloittaessa useissa veteraaniyhdistyksissä oli täysi miehitys, mutta viime keväänä kaikki veteraanijärjestöt sulautuivat perinneyhdistyksiin.

Erityisen ansiokkaan ja valtavan työn Halonen teki kirjoittaessaan satakunta Kuhmon rintamalta säilynyttä sotapäiväkirjaa puhtaaksi ja luettavaan muotoon.

– Kyllähän se melkoista myyräntyötä oli. Siellä on niin monenlaista käsialaa, kun teltassa on kynttilänvalossa kirjoiteltu vihkoon, hän kuvailee.

Halonen antoi aikaa sotapäiväkirjoille ja kantoi vastuuta veteraanityössä. Jossakin vaiheessa saattoi olla kolmetkin veteraanihautajaiset viikonlopun aikana. Saattoipa hän joskus päivitellä Rauha-vaimolleen tekemisen määrää.

– Hän vastasi aina, että ”mitä sinä sitten tekisit”. Sen puoleen minulla oli hyvä kaveri, Halonen nauraa.

Yhteistä elämää vierähti 58 vuotta, ja leskenä Halonen on ollut kahden vuoden ajan. Rauha tuli alkujaan vartioaseman emännäksi Jonkeriin vuonna 1964.

– Eipä se kauaa tyttönä ollutkaan, kun minäkin olin Jonkerissa silloin, Halonen hymyilee.

Talvisodan päättymisestä tulee 13. maaliskuuta kuluneeksi 85 vuotta. Veteraanin lapselle sotiemme merkkipäivien läheisyys nousee vahvasti tunteisiin.

– Tuntee sen, mitä isät, äidit ja Suomen kansa on joutunut silloin kokemaan. Kun tämän päivän myllerryksiä kahtelee, niin ei sitä uskoisi, ettei maailma parane – päin vastoin.

Halonen on tutkinut sotahistoriaa myös vastapuolelta. Historia opettaa asioita, joita on mielenkiintoista peilata nykypäivään.

– Tänä päivänä Ukrainaa tuetaan, mutta Rastin ja Saunajärven tienhaarassa, Raatteesta puhumattakaan, makaa mullassa vaikka kuinka paljon ukrainalaisia. Eivätkä omaiset tiedä missä.

Talvisodan osalta Raatteen tien täsmäisku on noussut myyttisiin mittasuhteisiin, mutta Kuhmon taistelut eivät ole saaneet samanlaista merkitystä, Halonen pohtii.

– Kun Suomussalmella kahakka käytiin alkuvaiheessa, kaikki työntyivät uutisoimaan. Ja lehdistöhän ei kovin kauaa samaa aihetta jauha. Suomussalmi sai mainetta, mutta Kuhmon rintamalla tapeltiin pitempään.

Olisihan se tärkeää, että nuoremmat polvesta toiseen vaalisivat perinteitä.

Viime vuosina suomalaisten sotakokemukset ovat nousseet uuden kansainvälisen kiinnostuksen kohteeksi. Halonen pitää selvänä, että Kuhmossa perinnettä ja muistoa vaalitaan edelleen sekä kehitetään aiheen esilletuomista.

Halosen mielestä Kuhmossa tarvitaan edelleen samanlaista henkeä, kuten heilläkin oli aikanaan. Veteraanipiireissä ei tunnettu sanaa ”ei”, vaan apua sai aina pyytämällä.

Halonen on edelleen mukana toiminnassa, mutta nyt alkaa olla aika siirtää vastuuta nuoremmalle polvelle.

– Olisihan se tärkeää, että nuoremmat polvesta toiseen vaalisivat perinteitä ja pitäisivät Suomesta huolta. Itsenäistä isänmaata pitää olla valmis rakentamaan ja puolustamaan.