Paikallisuutiset
Mikael Soininen ja oppivelvollisuuslaki 1921
Yksi lain eteen lähes kolme vuosikymmentä uurastanut mies oli Mikael Soininen. Hänelle vaikuttimina toimivat Kuhmoniemen lapsuuskokemukset. Oppivelvollisuuslaki tuli voimaan 100 vuotta sitten.
Huhtikuun 15. päivänä 100 vuotta täyttänyt Suomen oppivelvollisuuslaki oli monien asian eteen sisukkaasti kamppailleiden suomalaisten aikaansaama. Yksi lain eteen lähes kolme vuosikymmentä uurastanut mies oli Mikael Soininen, jonka sukunimi vuoteen 1907 asti oli Johnsson. Hän oli Kuhmo(nieme)n ensimmäisen kirkkoherran ja kunnallishallituksen ensimmäisen johtajan Johan Viktor (Janne) Johanssonin neljäs poika. Mikael syntyi marraskuun 3. päivänä 1860 pian sen jälkeen, kun perhe oli muuttanut Kuhmoniemelle isän työn saattelemana. Lapsi kastettiin August Michaeliksi. Kotona häntä puhuteltiin Miikaksi.
Johnssonin lapset saivat kotona uskonnollisen kasvatuksen lisäksi koulusivistyksestä ensi alkeet. Ruotsinkielistä koulua piti äiti Anna Charlotta ja välistä opettajana toimi Dikta-täti. Lukuvuonna 1865–67 Miika oli kotikoulussa täysillä mukana 4–5 tuntia päivässä. Hän osasikin lukea hyvin jo 5-vuotispäivänään ja kirjoitti silloin ymmärrettävästi ruotsiksi.
Vuosina 1866–1868 kuhmoniemeläisiä koettelivat pahat katovuodet. Oli surkea nälkäaika. Pappilankin pelloilla halla vieraili. Pettu, jäkälä ja muut hätäajan ruuanvastikkeet tulivat ihmisille tutuiksi. "Yötä, päivää liehtoi kirkkoherra Johnsson nälän ja kuoleman keskellä". Kolmasosa asukkaista joutui mierontielle, ja satoja kuoli nälkään ja kulkutauteihin. Johnssonin pappilassakin nähtiin nälän seuraukset. Mierolaisia majoittui pappilan väentupaan. Välistä heitä nukkui vieri vieressä tuvan lattialla. Kaikille pyrittiin antamaan pappilassa jotain syötävää, jotta nälkiintyneet ihmiset jaksoivat jatkaa matkaa. Anna-rouvan serkku lähetti Vihdistä asti viljaa Kuhmoniemen pappilaan toivotellen Jumalan siunausta nälkäisille.
Kulkutaudit iskivät pappilan väkeenkin. Pikkuinen Hanna menehtyi, muut selvisivät kuumeista ja rokoista. Vaikeasta lavantaudista parannuttuaan kirkkoherra Johnsson lähti vuoden 1967 valtiopäiville tammikuussa. Juuri tuolloin Miika ja Anna-tytär sairastuivat lavantautiin, jota he potivat kuukauden päivät. Miika oli noin viikon verran aivan täysin tiedottomana. Virren veisuu täytti pappilan. Tällä tavoin pidettiin siellä yllä rohkeutta ja toivoa.
Ei liene ihme, että aikuisena Mikael Soinisen (Miikan) kerrotaan todenneen, että hänen luonteessaan olevat kaksi piirrettä olivat peräisin lapsuusvuosilta synnyinpitäjästä. Ne piirteet hän kertoi olevan raskasmielisyys ja myötätunto vähäväkistä kansaa kohtaan.
Tuo viimemainittu Mikael Soinisen piirre koitui Suomen kansan onneksi: tekihän Soininen yli neljännesvuosisadan työtä kansanopetuksen hyväksi. Hänelle kansakoulu oli "kuninkaantie" kansansivistykseen. Ollessaan opetusministerinä itsenäisen Suomen alkuvuosina Soininen pääsi ratkaisevasti vaikuttamaan oppivelvollisuuslain syntyyn ja voimaantuloon. Jo autonomian ajalla hän oli monella tapaa valistanut päättäjiä ja kansalaisia oppivelvollisuuden merkittävyydestä.
Kouluhallituksen ylijohtajana ollessaan Soininen päätti maallisenvaelluksen. Työtoverinsa A.J. Tarjanne lausui hänestä: "Soininen oli Suomen kansakoulun yleistäjä ja uudistaja."
Aate jokaisen
oikeudesta
sivistykseen
Opintomatkoillaan Euroopassa ja Amerikan Yhdysvalloissa Soininen oli saanut näkemyksen siihen, mitä positiivisia vaikutuksia kansansivistys tuo tullessaan. Väitöskirjansa hän oli kirjoittanut Pohjois-Amerikan yhtenäisestä ja yhdenarvoisesta sivistyksestä. Kokemistaan herätteistä Keski-Euroopassa ja Amerikassa Soininen kirjoitti sanomalehdissä mm. seuraavaa: "Aate jokaisen yksilön oikeudesta sivistykseen ja yhteiskunnan tarve saada tämä sivistys yleisesti leviämään ja kohoamaan, ne ovat jo nyt eräiden edistyneiden kansojen keskuuteen rakentaneet portaita, jotka johtavat kyläkoulusta yliopistoon ja avaavat jokaiselle kyvylle tien kaikkeen siihen kehitykseen, johon sillä on mahdollisuutta."
Soininen suri syvästi jo 1890-luvulla sitä, että Suomi oli ainoita maita Euroopassa, jossa ei vielä ollut yleistä oppivelvollisuutta.
Maamme valtiopäivillä oli jo 1880-luvulta alkaen tehty aloitteita kansakoulun yleistämisen ja oppivelvollisuuden puolesta. Kirkollistoimituskunnan päällikkö Yrjö-Koskinen vanhempi johti senaatissa taistelua kansakoulujen puolesta, kun taas valtiopäivillä E. G. Palmén oli kansakoulun sitkein puolustaja. Palménin ympärillä oli asiantuntijoita ja -harrastajia, mm. Mikael Soininen. Nämä laativat uudistuksia ja ehdotuksia sekä kirjoittivat lentolehtisiä ja artikkeleja. Soinisen kirja "Kansakoulu joka kylään" (1894) oli kaikkein voimakkain ase mielipiteiden muokkauksessa kansakoululle suopeaan suuntaan, joskin historian kirjoitus on katsonut Yrjö-Koskinen nuoremman astuneen ratkaisevan askeleen täyttä oppivelvollisuutta luotaessa.
Joka tapauksessa valtiopäivillä 1894 käytiin pitkät ja riitaisat keskustelut, joiden päätteeksi tehtiin keisarille alamainen anomus. Sen seurauksena määrättiin neljä vuotta myöhemmin Suomeen ns. piirijakoasetus, joka oli kelpo askel kohden oppivelvollisuutta. Soininen piti piirijakoasetusta tärkeimpänä lainsäätämistoimena, joka maassamme kansakoulun alalla oli tapahtunut sitten kansakouluasetuksen antamisen 1866.
Laki ei sisältänyt huoltajille velvollisuutta panna lapsia kouluun, mutta kunnille se asetti velvollisuuden perustaa kansakouluja niin paljon, että jokainen lapsi olisi päässyt kouluun.
Päätoimekseen Soininen hoiti 1890-luvulla opettajan- ja johtajantehtäviä pääkaupungissa. Rehtorina hän toimi maan ensimmäisessä suomalaisessa yhteiskoulussa ja dosenttina Helsingin yliopistossa. Sen jälkeen Soininen ehti työskennellä pari vuotta kansakouluntarkastajana Hämeen läänin tarkastuspiirissä ennen kuin hän siirtyi Heinolaan perustetun kansakouluopettajaseminaarin johtajaksi vuosisadan vaihteessa. Seminaarin johtajan tehtävää hän hoiti runsaan kuuden vuoden ajan, kunnes muutti takaisin Helsinkiin. Silloin oli vuoden 1907 alku. Pääkaupungissa Soininen aloitti kasvatusopin ylimääräisenä professorina. Heti kevään tultua Soinisesta tuli lisäksi valtiopäivämies uudenlaisena aloittaneessa eduskunnassa. Soininen kuului suomalaiseen puolueeseen.
Uutta olivat silloin naiset eduskunnassa, mikä oli Soiniselle mieleen. Eduskunnan porvarillisissa puolueissa hänellä oli ystäviä ja hyviä tuttavia niin miehissä kuin naisissa. Eduskuntatyö oli kiivasta ja raskasta. Kiusalliseksi muodostui Mikael Soiniselle se häväistys, jota hänen veljeensä Eliel Soisalon-Soiniseen eduskunnassa kohdistettiin. Prokuraattori-veli oli murhattu kotiinsa kaksi vuotta aiemmin.
Oppivelvollisuus-
komitean
mietintö
Soinisen ollessa vielä Heinolassa kouluylihallitus teki ehdotuksen oppivelvollisuuskomitean asettamisesta. Senaatin talousosasto asettikin keväällä 1906 komitean laatimaan ehdotuksen laiksi kaupunkien yleisestä ja maaseudun alueellisesta oppivelvollisuudesta.
Komitean puheenjohtajaksi kutsuttiin monipuolisimmin oppivelvollisuuteen perehtyneen henkilön. Hän oli Mikael Soininen, joka poliittisilta näkemyksiltään oli tuolloin vanhasuomalainen. Soinisen ajatukset koulutuskysymyksissä herättivät laajalti kannatusta myös perustuslaillisten keskuudessa.
Komitea sai kesällä 1907 valmiiksi mietintönsä, jonka johdanto-osassa todettiin, "että nykyaikainen kulttuurielämä vaatii yleistä kaikille lapsille suunnattua koulukasvatusta ja että se on luonut tarpeita ja tehtäviä, jotka edellyttävät yhteistä koulunkäyntiä kansalaissivistyksen pohjalta." Komitea torjui jyrkästi sen käsityksen, että "koulusivistys vähentäisi halua ja kykyä aineellisesti tuottavaan työhön." Yhteinen ja yhdenarvoinen sivistys oli Soinisen komitean mielestä tasa-arvoisuustavoitteiden varmin pohja. Soininen ennakoi, että "oppivelvollisuuden lykkääminen tuonnemmaksi epävarmaan tulevaisuuteen sisältää kansallisen vaaran, jota nykyinen sukupolvi tuskin voipi ottaa vastuulleen". Perusteluja oppivelvollisuudelle esitettiin mietinnössä runsain määrin, mm. se, että "yhteiskunnalla on oikeus katsoa itsensä alaikäisen suojelijaksi ymmärtämättömiä ja huolimattomia vanhempia vastaan". Komitea muistutti kuitenkin, ettei olla säätämässä koulupakkoa, vaan oppivelvollisuutta, mutta 7–13-vuotias lapsi oli pantava kansakouluun, ellei hän saanut muussa koulussa tai kotona vähintään vastaavantasoista opetusta.
Senaatti pyysi Soinisen komitean ehdotukseen kouluylihallituksen lausunnon ja asetti valiokunnan valmistelemaan lopullisen ehdotuksen sisällön. Pääosaltaan kouluylihallituksen lausunto puolsi Soinisen komitean näkemyksiä ja keisarille jätettiin ehdotus, joka oli tarkoitettu valtiopäivien hyväksyttäväksi.
Venäjän ministerineuvoston kanta oppivelvollisuuteen oli kielteinen. Keisari määräsi, että koko ehdotus oli palautettava senaattiin jatkovalmistelua varten. Ehdotuksen ollessa vielä venäläisen hallinnon tutkittavana valtiopäivillä tehtiin jo uusia oppivelvollisuutta koskevia aloitteita.
Oppivelvollisuuskysymys tuli vuoden 1910 valtiopäivillä jälleen esille. Mikael Soinisella oli silloin keskeinen asema oppivelvollisuusasian aloitteiden teossa. Jo edellisvuoden toisilla valtiopäivillä hän oli tehnyt ehdotuksen oppivelvollisuuslaiksi. Vuoden 1910 valtiopäivillä sosialistit, maalaisliittolaiset ja nuorsuomalaiset sekä suomalaisesta puolueesta edustajat Mikael Soininen ja Hilda Käkikoski jättivät erikseen oppivelvollisuuslakiesitykset.
Soinisen sairastuttua huhtikuun lopulla 1910 Käkikoski paimensi Soinisen ohjeiden mukaan täysistunnossa lakiehdotusta. 20. päivänä toukokuuta 1910 yleinen oppivelvollisuus tuli hyväksytyksi eduskunnassa äänin 142–41. Hallitsijan vahvistusta ei tällekään päätökselle saatu. Mikael Soininen päätti valtiopäiväuransa näille vuoden 1910 valtiopäiville, mutta jatkoi myöhemmin itsenäisen Suomen kansanedustajana.
Oppivelvollisuuslaki 101/1921
Alkukesällä 1917 kouluhallituksen uudeksi ylitirehtööriksi nimitettiin professori Mikael Soininen, jonka johdolla kouluhallitus paneutui tarmokkaasti oppivelvollisuuslain valmisteluun. Lakiehdotukset valmistuivatkin pian, ja Paasikiven senaatti antoi marraskuussa 1918 esitykset laeiksi oppivelvollisuudesta ja kansakoulujen kustannuksista. Asiasta innostuneina lähdettiin lakiehdotusta ajamaan liian hätäisesti, ja siksi huhtikuussa 1919 Lauri Ingmanin ministeristö joutui antamaan uudet esitykset. Kirkollis- ja opetusministerinä toimi tuolloin Kansalliseen edistyspuolueeseen liittynyt Mikael Soininen, joka olisi jättänyt esityksestä pois oppiaineluettelon, koska uskonnonopetuskysymys oli arka asia.
Vuoden 1919 alussa perustetun Kansallisen edistyspuolueen ensimmäisillä puoluepäivillä 19.1.1919 Soininen piti esitelmän oppivelvollisuudesta. Se oli kuin päällikön päiväkäsky. Samassa kokouksessa hyväksyttiin puolueen vaaliohjelma, jossa oli seitsemän vaatimusta koululaitoksen uudistamiseksi ja kansavaltaistuttamiselle. Ensimmäinen niistä oli yleinen oppivelvollisuus.
Eduskunnassa oppivelvollisuusehdotus eteni hitaasti, ja lopulliseen käsittelyyn se ehti huhtikuussa 1920. Muutamia viikkoja aiemmin oli Vennolan I hallitus jättänyt paikkansa, minkä jälkeen Soininen ei enää toiminut ministerinä, vaan hän osallistui oppivelvollisuutta koskeviin keskusteluihin lain käsittelyn loppumetreillä tavallisena kansanedustajana. Yleiskeskustelun avasi Soininen. Hän muistutti, miten hitaasti yleinen oppivelvollisuus oli edennyt Suomessa, joka oli jäänyt kaikista Euroopan maista Belgiaa lukuun ottamatta oppivelvollisuudesta paitsi. Hän vetosi myös vaaraan, joka kansanvaltaisessa maassa oli seurausta kansan sivistymättömyydestä.
Varsinainen oppivelvollisuuslakiesitys pääsi viimein lokakuussa 1920 suuren valiokunnan toiseen käsittelyyn, jolloin syntyi erimielisyyttä kansakoulun kustannuslaskelmista. "Laki on liian kallis köyhälle Suomelle", jylisivät tunnetut talousmiehet, edustajat Ramsay ja Arajärvi. Soininen puolusteli esitystä ja vertasi toisiinsa puolustusmenoja ja kansansivistystä. Viimemainittu kulutti valtion kassasta 5 %, mutta puolustusmenot 20 %. "Jos tällä perusteella jätetään oppivelvollisuus säätämättä, ...., niin kansojen elämää kantavat voimat olisivat lopultakin aineelliset voimat, pistimet ja väkipakko, eivätkä henkiset voimat", Soininen perusteli ja puolusteli kantaansa vastustajilleen.
Lopullisessa äänestyksessä oppivelvollisuuslakia ehdotti lepäämään 55 edustajaa, mutta sitä kannatti 111 edustajaa, joten eduskunta hyväksyi niin oppivelvollisuuslain kuin kansakoulun kustannuslainkin. Oppivelvollisiksi tulivat Suomen kansalaisten 7–13-vuotiaat lapset eräin poikkeuksin. Laki oli pantava täytäntöön maaseudulla 16 vuoden kuluessa ja kaupungeissa 5 vuoden kuluessa. Vaikeissa oloissa toimiville kunnille saatettiin myöntää vielä lisäaikaa. Presidentti Ståhlberg vahvisti lain 15.4.1921, joka tuli voimaan seuraavana syksynä. Lakia kohtaan oli eduskunnassa vastustusta vielä sen vahvistuksenkin jälkeen, kun toistakymmentä maalaisliiton ja kokoomuksen maanviljelijäsiiven edustajaa jätti anomuksen, että lain toimeenpanoa lykättäisiin kahdella vuodella eli vuoteen 1923. Tämä esitys hylättiin.
Kun oppivelvollisuuslaki oli saatu vahvistettua, Soinisella riitti koulutoimessa työtä monella saralla. Aivan elämänsä viime päiviin saakka hän viimeisteli opetussuunnitelmakomitean mietintöä. Syöpä otti uutterasta miehestä kuitenkin yliotteen. Soininen siirtyi ajasta ikuisuuteen 63-vuotiaana maaliskuun 12. päivänä 1924. Hän ei ehtinyt juurikaan nähdä oppivelvollisuuslain tuomia tuloksia. Esimerkiksi hänen synnyinpitäjänsä Kuhmoniemen kirkonkylän piiriin täydellinen oppivelvollisuus astui Soinisen kuoleman jälkeisenä vuonna 1925. Silloin 2-opettajaisen kirkonkylän kansakoulun yhteyteen perustettiin alakansakoulu ja käynnistettiin jatko-opetus. Kului kuitenkin vielä yli 20 vuotta, ennen kuin viimeiseenkin Kuhmon syrjäkylään saatiin koulu, ja viimeisetkin kuhmolaislapset tulivat oppivelvollisiksi.
Tuula Hyyrö
Lähteet: Hyyrö, Tuula. 2006. Alakansakoulunopettajien valmistuksen kehitys Suomessa vuosina 1866–1939. Acta Universitatis Tamperensis 1147.
Koko kansan koulu. 80 vuotta oppivelvollisuutta. 2001. Suomen kouluhistoriallisen seuran vuosikirja 2001.
Voipio, Aarni. 1944. Mikael Soinisen elämä. Helsinki: Otava.